Lupasin viime vuoden
heinäkuussa Pielaveden Osuuspankissa, 1800-luvun lopulla
seilanneen Pielaveden ensimmäisen höyrylaivan omistajan tyttären
pojalle Juha Laine-Ylijoelle, että pidän täällä tänään lyhyen puheen
teille, Järvenpään lukion uudet ylioppilaat!
Juha
kirjoitti ylioppilaaksi Järvenpään yhteiskoulussa minua
vuotta aikaisemmin - v.1960. Juha Laine-Ylijoen tapaaminen
Pielaveden Osuuspankissa oli niin klassinen esimerkki sattumasta, sen
vaikutuksesta kaikessa ja kaikkialla, että päätin aloittaa puheeni
sananmukaisesti - sattumalla. - Sattuma ei liene koulun
oppiaine. Voi olla, että sattumaa on käsitelty koulun matematiikassa
tai sivuttu tilastotieteessä. - Sattuma on merkillinen
venkoilija, mullistusten arkkitehti ja mahdollisuuksien pääpukari. - Sattuma puuttuu peliin ja
yllättää yhä useammin, kun tapahtumien tai toimintojen määrä kasvaa.
Näin voi käydä, kun koulu päättyy. Menemiset ja tulemiset lisääntyvät,
vauhti kiihtyy autossa ja etenkin päässä – hyvien ja huonojen
sattumusten, harmittomien ja vakavien seurausten mahdollisuus kasvaa.
Savon murteella sanotaan –
”pikitakkuulla” ! Pikitakkuulla kannattaa pysähtyä ja pohtia,
mitä tekee, milloin tekee, mitkä ovat riskit, mikä on pahin vaihtoehto,
kuka kantaa vastuun, mikä on oikein, mitä haluan ja millä hinnalla.
Sattumalla kun sattuu olemaan kaksi - tasan yhtä todennäköistä
mahdollisuutta – hyvä ja huono! Huonolle vaihtoehdolle ei kannata antaa
mahdollisuutta.
Arvoisat uudet ylioppilaat!
Tänään, tässä hetkessä
usko omiin kykyihinne tuskin horjuu – ilo pitää siitä huolen.
Epävarmuuden tunteen kynsiin voi kuitenkin joutua, kun juhlat on
juhlittu. Itse jouduin lukion alussa kamppailemaan puolihölmön ja
mitättömyyden tunteen kanssa. Mikään ei luonnistanut – paitsi
pesäpallo. Onneksi olin käynyt Nahkalinnan luovuuden peruskurssin!
Nahkalinna oli Järvenpään yhteiskoulun koulurakennus vielä v. 1952.
Kolmen luokkatoverin kanssa käänsimme
asiat ylösalaisin – päätimme kilpailla keskenämme siitä, kuka saa
eniten virhepisteitä pitkän saksan kielen kokeissa. Kun huonoin
arvosana oli ”yks miinus”, päätimmekin kisata siitä, kuka meistä saa
eniten virhepisteitä yli virallisen arvosteluasteikon!!
Olin kisassa joka kerta kolmen
joukossa yli 400 virhepisteellä, kunnes vielä tänäänkin suuresti
arvostamani, lukion ankarimpiin ja suorasukaisimpiin opettajiin
lukeutunut ”Lenkku”
– Iiri Levantin vihelsi pelimme poikki. Hän määräsi minut
puhutteluun! Tunnen vieläkin ne väreet ja pelon, kun marssin
opettajainhuoneen ovelle odottamaan tuomiota. En ollut uskoa sitä, mitä
tapahtui! Lenkku käänsi asian niin ylösalaisin, että en tiennyt olinko
siinä minä vai joku muu. Hän otti olkapäästäni hellästi kiinni ja sanoi
lempeätäkin lempeämmin: Matti-
kulta, et sinä ole lähellekään niin huono, kun annat ymmärtää, enkä
minä ole niin hölmö kuin te pojat luulette!
Tiukkaakin tiukempi Iiri
Levantin vetäisi oikeasta narusta! En saanut sanaakaan suustani! Miten
ankara Iiri voi sanoa minusta jotain hyvää, ihan tosissaan? Innostuin
valtavasti! Loppujen lopuksi minusta tuli saksan kielen taituri – vain
yksi virhe lipsahti ylioppilaskokeeseen! Sitä Iiri manasi minulle, eikä
häneltä kiroilukaan ollut kaukana. Voi olla, että Lenkku ratkaisi
elämäni suunnan. Hänen puhuttelunsa muistan lopun ikäni.
Lenkku oli kuin olikin oikeassa.
Jokaiselle ihmiselle, jokaiselle teistä uudet ylioppilaat on
vuorenvarmasti annettu ainutlaatuinen taipumus johonkin, josta voitte
iloita läpi elämän. M.o.t: ”mikä on täten, tänään täällä ja tässä
todistettu”.
ONNEA JA ILOA SAAVUTUKSESTANNE
JA ONNEA ELÄMÄÄN, SEN JOKAISEEN HETKEEN!
