VARHAISEMPI OPETUS

-    Järjestelmällistä pikakirjoituksen opettajakoulutusta ei Suomessa koskaan järjestetty.

-    Autonomian aikana Suomen Pikakirjoittajayhdistys otti vastuun valtiopäivien pikakirjoitustehtävistä sekä pöytäkirjojen laadinnasta.

-    Yhdistys huolehti myös pikakirjoittajien koulutuksesta voidakseen vastata säätyjen tarpeisiin saada pikakirjoittajia käyttöönsä. Senaatti avusti yhdistystä rahallisesti.

-    Yhdistyksen kouluttajina toimivat aikanaan mm. Vihtori Raevuori ja hänen veljensä Yrjö Raevuori. Pikakirjoittajayhdistyksen jäsenet olivat loppututkinnon suorittaneita tai yliopiston opiskelijoita. Heidän piirissään syntyi mm. ajatus, että yliopisto palkkaisi pikakirjoituksen opettajan, jonka pitämät kurssit tukisivat ylioppilaiden opiskelua. Hanke ei toteutunut.


OPPIKOULUOPETUS

Muutamissa Helsingin oppikouluissa, esimerkiksi ruotsalaisessa lyseossa oli 1800-luvun lopulla annettu opetusta pikakirjoituksessa valinnaisena kreikan kielen kanssa, mutta määräraha oli lopetettu, koska ” lukujärjestyksessä oli varattava tilaa venäjän kielen opetukselle”.

Myös Porin lyseossa, Viipurin tyttökoulussa ja Tampereen klassillisessa lyseossa anottiin määrärahaa pikakirjoituksen opetuksen aloittamiseksi, mutta anomukset hylättiin. Poikkeus tehtiin vain ruotsalaisen normaalikoulun suhteen lukuvuodeksi 1922- 1923 ja sitten, jos opetus osoittautuu tarkoitustaan vastaavaksi, jatkuvastikin. Tarkoitukseen myönnettiin 1680 markan vuotuinen määräraha.

Vuonna 1920 pidetty Suomen oppikouluopettajien kuudes yleinen kokous hyväksyi miltei yksimielisesti lehtori E. Meinanderin alustuksen pohjalla ponnet, joiden mukaan koulut, joissa päteviä opettajavoimia on käytettävänä, on oikeutettava ottamaan lukusuunnitelmaansa pikakirjoituksen opetusta; V luokalla 2 viikkotuntia valinnaisena kirjanpidon kanssa ja VI luokalla 1 viikkotunti vapaaehtoisena. Hyväksytyt ponnet johtivat siis myönteiseen tulokseen vain Meinanderin omassa koulussa eli Helsingin ruotsalaisessa normaalikoulussa.

Vuosina 1920 – 1932 annettiin valtion oppikouluissa pikakirjoituksen opetusta samaan aikaan enintään 8 koulussa, joissa opetusta saaneiden oppilaiden luku jäi vuosittain yhteensä alle 200. Koulukomitea antoi mietintönsä vuonna 1933, mutta sen ehdotukset pikakirjoituksen opetuksen asemaan valtion kouluissa tuottivat suuren pettymyksen.  Sikäli ehdotusten toteuttaminen olisi merkinnyt edistystä, että pikakirjoitus olisi tullut vapaaehtoiseksi aineeksi poika- ja yhteiskouluissa IV ja V luokalla. Mutta kun ehdotettu tuntimäärä olisi ollut vain 1 viikkotunti kummallakin luokalla, ymmärrettiin pikakirjoittajapiireissä, että tämä olisi samaa kuin tehdä suomalaisen pikakirjoituksen opetus aivan tuloksettomaksi. Järjestelmämme on näet siksi vaikea, että yhdellä viikkotunnilla on mahdotonta edes teoriaakaan läpikäydä, vaan suurin osa toisestakin lukuvuodesta kuluisi vielä järjestelmän oppimiseen. Käytännölliseen harjoitteluun, jolla pikakirjoituksen opetuksessa on aivan ratkaiseva merkitys, ei jäisi juuri lainkaan aikaa, lyhenteiden käytön opetuksesta puhumattakaan.

Ehdotukset pikakirjoituksen opetuksen sijoittamisesta koulujen lukusuunnitelmiin ja varsinkin opetuksen järjestämistä koskeneet metodiset ohjeet, jotka mietintöön sisältyivät, osoittivat, ettei komitea ollut työssään käyttänyt suomalaisen pikakirjoituksen vaatimuksia tuntevia asiantuntijoita.

Raevuori myös pahoittelee artikkelissaan sitä, että vuonna 1934 pidetyssä yleisessä 8. oppikoulukokouksessa opettajakunta oli suhtautunut kylmäkiskoisesti pikakirjoituksen opetukseen. Kokous ei päätynyt mihinkään julkilausumaan tai kritiikkiin koulukomitean mietintöön nähden.

Tosiasiassa näyttää pikakirjoituksen opetus valtion kouluissa lisääntyneen lukuvuodesta 1932- 1933 lukien. Opetusta antaneiden koulujen määrä kaksinkertaistui ja vastaavasti opetusta saaneiden oppilaiden määrä nousi yli neljän sadan vuodessa. Yhden viikkotunnin opetus saattoi kuitenkin merkitä runsaasti hukkakoulutusta.

Raevuori toteaa artikkelissaan, että ”mitään suurempaa haittaa ei koulukomitean eikä oppikoulukokouksen kylmäkiskoisesta suhtautumisesta pikakirjoituksen opetukseen kuitenkaan seurannut, sillä mietintöhän ei loppujen lopuksi antanut aihetta mihinkään käytännöllisiin toimenpiteisiin”. Artikkeliin liitetty taulukoitu esitys ei vastaa tätä johtopäätöstä. Herää kysymys myös koulukomitean mietinnön sitovuudesta. Sen mukaan ”pikakirjoitus olisi tullut vapaaehtoiseksi aineeksi poika- ja yhteiskouluissa IV ja V luokalla, vieläpä pakolliseksi aineeksi tyttökoulujen ns. täydennysluokalla”. Asia jää epäselväksi, koska Raevuori toteaa, ”että pikakirjoituksenkin opetusta jatkettiin ylimääräisenä aineena niissä 8-10 valtion oppikoulussa, joissa sitä aikaisemminkin oli ollut”. Hänen laatimansa taulukon mukaan opetusta antaneiden koulujen määrä vuosina 1932 – 1938 vaihteli 13 ja 17 välillä. Alaviitteen mukaan ajanjakson 1932 - 1938 lukuihin sisältyy 3-5 yksityistä oppikoulua, joissa on annettu pikakirjoituksen opetusta. Siis JYK mukana?

Terminologiaan perehtymätöntä lukijaa vaivaa puhe pikakirjoituksesta ”valinnaisena”, ”vapaaehtoisena”, ”ylimääräisenä” tai ”pakollisena” oppiaineena, joka vielä jakautui ”peruskurssiin” ja ”jatkokurssiin”, vaikka kyse oli koko ajan luokkaopetuksesta oppikoulun eri luokilla. Lisäksi yleisenä edellytyksenä pikakirjoituksen opetukselle oli vielä opettajavoiman löytäminen koulun sijaintipaikkakunnalta. Koulut ilmeisesti saattoivat tarjota vain tuntiopettajan paikkoja, joista vähäisten opetustuntien vuoksi palkkaus jäi niukaksi.

VAPAAEHTOINEN PIKAKIRJOITUS VALTION OPPIKOULUIHIN!

Vuonna 1943 aloitettiin pikakirjoituksen opetus valtion oppikouluissa kouluhallituksen laatiman uuden opetussuunnitelman mukaan. Koska viikkotuntien määrää oli lisätty 30:stä 33:een, niin saatettiin pelätä, ettei 2 x 2 vapaaehtoista pikakirjoituksen viikkotuntia houkuttelisi oppilaita valitsemaan niitä., varsinkin kun ne tulivat valinnaisiksi käsityötuntien kanssa, jotka eivät lainkaan aiheuta oppilaille kotitehtäviä. Ohjelman mukainen pikakirjoituksen opetus järjestettiin lukuvuonna 1943 – 1944   46:ssa valtion oppikoulussa, joista 38 oli suomenkielisiä ja 8 ruotsinkielisiä. Opetukseen osallistuneita oppilaita oli 1 123 suomenkielistä ja 220 ruotsinkielistä. Lukuvuonna 1946 – 1947 pikakirjoitusta opiskelevien oppilaiden määrä nousi jo 1209:ään. Uusi opetussuunnitelma vastasi siis JYK:ssa annettua opetusta IV ja V luokalla, mutta se ei käsittänyt JYK:ssa VI luokalla annettua kirjoitusharjoituksiin käytettyä vapaaehtoista viikkotuntia. Opettajien kelpoisuusehdot olivat edelleen määrittämättä.
 

YKSITYISET OPPIKOULUT

Raevuori toteaa (1947), että pikakirjoituksen asema yksityisissä oppikouluissamme on edelleen heikko. Lukuvuonna 1943 – 1944, jolloin yksityisiä suomenkielisiä oppikouluja oli maassamme 128, annettiin pikakirjoituksen opetusta ainoastaan 5 koulussa.

Raevuori jatkaa, että arvattavasti yksityiskoulujen vähäinen harrastus pikakirjoituksen opetukseen johtuu varojen puutteesta. Yksityiskouluthan saavat jokaista luokkaa ja jokaista pätevää opettajaa kohden erään määrätyn valtionavun, joka on kuitenkin niin vaatimaton, että useimmat yksityiskoulut melko korkeista oppilasmaksuista huolimatta taistelevat jatkuvasti taloudellisten vaikeuksien kanssa. Kun jokainen vapaaehtoinen tai valinnainen aine aiheuttaa koululle lisämenoja opettajain palkoissa, on luonnollista, että koulun johdolla täytyy olla hyvin suuri harrastus pikakirjoituksen opetusta kohtaan, ennen kuin se otetaan koulun ohjelmaan lisäämään muutenkin suuria kuluja.

KAUPPAOPPILAITOKSET

Vuonna 1904 annetussa ensimmäisessä kauppaoppilaitoksia koskevassa asetuksessa määrättiin pikakirjoitus vapaaehtoiseksi aineeksi noissa kouluissa. Määräys säilyi vuonna 1942 annetussa uudessa asetuksessa. Sen vapaaehtoisuudesta huolimatta pikakirjoituksen opetusta on järjestetty useimmissa kauppaoppilaitoksissa. Siten vuosien varrella monet sadat merkonomit ja merkantit ovat hankkineet tiedot pikakirjoituksen perusteista ja voineet tarvitessaan hankkia lisänopeutta kirjoitusnopeuteensa työpaikan ja työnsä vaatimusten mukaan.