PIKAKIRJOITUKSELLA ON OLLUT SUURI MERKITYS ELÄMÄSSÄNI

PIKAKIRJOITUSLEHTI N:o 4/1958
Tavalliselle kirjoitukselle - kurrentille - kääntänyt TM

Rehtori V. Raevuori kertoo

Kun tämän lehden toimittaja sai 75-vuotissyntymäpäiväni johdosta päähänsä pyytää minua vastaamaan kysymykseen: miten minusta tuli pikakirjoittaja ja mikä merkitys pikakirjoitustaidolla on ollut elämässäni, täytän tässä nyt hänen pyyntönsä siinä toivossa, että kokemukseni rohkaisevat sellaisia pikakirjoituksen opiskelijoita, jotka mahdollisesti ovat tuskastuneet tähän opiskeluun sen johdosta, että se vaatiikin enemmän aikaa ja harjoittelua kuin he olivat luulleet.

Siihen aikaan, nimittäin vuonna 1897, jolloin aloitin pikakirjoituksen opiskelun, ei yleensä vielä maamme oppikouluissa, ainakaan Tampereella, annettu vapaaehtoisenakaan pikakirjoituksen opetusta. Niinpä minäkin, joka silloin olin sikäläisessä reaalilyseossa V luokalla, sain ”pikakirjoituskärpäsen” aivan toista tietä. Sattui nimittäin niin, että jouduin erään luokalleen jääneen pojan vierustoveriksi, pojan joka oli pikakirjoitustaitoinen. Lienee muuten ollut siihen aikaan ainoa Tampereen reaalilyseossa. Meidän välimme olivat kireähköt, vaikka vierustovereita olimmekin Johtuen siitä, että hän luokkansa vanhimpana pyrki kaikin tavoin kiusaamaan minua, joka olin joukon nuorin. Mutta siitä huolimatta en voinut olla pienellä kateudella katselematta, kuinka hän pikakirjoituksella sangen vaivattomasti teki muistiinpanoja.

Itseopiskelun avulla jaloon taitoon kiinni

Ja niinpä minäkin päätin perehtyä tähän houkuttelevaan taitoon. Hankin itselleni Nevanlinnan oppikirjan ja käytin joululoman sen tutkimiseen ja harjoitteluun niin, että jo kevätlukukauden alkaessa saatoin muistiinpanoissani käyttää ”siivekästä kynää”, vaikka ne siivet olivatkin varsin* lyhyet.

Seuraavana kesänä sitten jatkoin harjoittelua niin, että VI luokan alkaessa* olin saavuttanut noin 50 sanan nopeuden, joka sitten kouluaikana vähitellen – ilman suurempaa harjoittelua, vain käytön seurauksena – kohosi noin 60 sanaan, mikä mielestäni hyvin riitti kotitarpeeksi* kuin myös toverikunnan sihteerin tehtäviin, joka tehtävä - ilmeisesti pikakirjoitustaitoni ansiosta – uskottiin minulle, sillä yllämainittu oppi-isäni erosi keskikoulun suoritettuaan.

Siinä se nopeuteni sitten pysyi neljän ensimmäisen ylioppilasvuodenkin ajan [Ylioppilaaksi tulin 1901 ], joiden kuluessa hoidin Hämeenkyrössä toista vuotta jonkinlaista yksityisoppilaiden ”ylioppilasleipomoa”. Suoritin kansakoulunopettajan tutkinnon Sortavalan seminaarissa. Aloitin historian ja suomenkielen opintoni yliopistossa ja hoitelin silloin tällöin viransijaisuuksia joissakin Helsingin kansakouluissa. Pikakirjoitustaitoani sinä aikana käyttelin jonkin verran muun muassa opettamalla tämän ”jalon” taidon lähinnä nuoremmalle veljelleni, toimimalla erään kesän ajan Tampereen Uutisten toimiston uutisten vastaanottajana sekä sitten yliopiston luvut aloitettuani luentojen muistiinpanoihin.

Vasta vuosi 1904 toi uutta vauhtia pikakirjoituksen opiskeluuni. Aiheen tähän antoi syyskuun puolivälissä julkaistu valtiopäiväkutsu* ja pikakirjoittajayhdistyksen sen johdosta sanomalehdissä antama kehotus, että pikakirjoittajiksi näille valtiopäiville haluavien on ilmoittauduttava yhdistyksen sihteerille ennen lokakuun 16. päivää.

Eduskuntapikakirjoittajana lähes 50 vuotta

Vaikka nopeuteni puuttuikin paljon valtiopäiväpikakirjoittajalta vaaditusta – sehän oli siihen aikaan 100 sanaa minuutissa – päätin ruveta valmistautumaan joulukuun 3. päivänä pidettävää koetta silmällä pitäen. Harjoittelin nuo 4 viikkoa ennen ilmoittautumisaikaa kotonani Tampereella miltei joka päivä noin 7-8 tuntia päivässä käyttäen esilukijoina vuoronperään neljää lukutaitoista nuorempaa veljeäni ja totesin, että nopeuteni alkoi vähitellen olla siinä sadan sanan nurkilla, jotenka arvelin voivani ilmoittautua pikakirjoittajiksi pyrkijäin joukkoon. Helsinkiin yliopistolukuihini jatkamaan mentyäni koetin sitten pitää saavuttamaani taitoa yllä muun muassa ottamalla osaa pikakirjoittajayhdistyksen nopeusharjoituksiin ja suoriuduinkin sitten joulukuun 3:en päivän kokeesta, jossa oli 8 muuta osanottajaa, yhtenä kuudesta hyväksytystä. [ Nämä muut hyväksytyt olivat maisteri Kaarlo Kallioniemi, josta niin kuin tunnettua tuli aikanaan yksikamarisen eduskunnan pikakirjoituskanslian päällikkö ja jolla on suuret ansiot pikakirjoitusoppikirjojen tekijänä ja eräiden muiden pikakirjoitusalaa koskevien teosten kirjoittajana, kansakoulunopettaja Artturi Salo…*, ylioppilaat Jussi Lehtinen, Einari Koskenniemi ja Pekka Lattu sekä rouva Olga Fabritius. ] En tosin millään loistavalla tuloksella.

Täten jouduin aloittamaan valtiopäiväpikakirjoittajaurani, joka sitten jatkui lähes 50 vuotta, aina vuoteen 1951 asti, jolloin siirryin eläkkeelle, ensin säätyeduskunnan pappissäädyssä ja seuraavana vuotena ritaristossa ja aatelissa ja sittemmin yksikamarisessa eduskunnassa. Näin siis minusta tuli ammattipikakirjoittaja oltuani siihen saakka vain harrastelija, amatööri. Tosin sellainen ammattipikakirjoittaja, joka ei koskaan päässyt pitemmälle kuin tuohon 100 sanan nopeuteen, sillä luonnostaan
raskas käsialani kurrenttikirjoituksessakin ja hämäläinen, hidas ”sytytykseni” ei tarjonnut siihen mahdollisuuksia.

Saan kiittää sitä tärkeistä ratkaisuista. Entä mikä merkitys nyt sitten tällä itseopiskelun tietä hankkimallani pikakirjoitustaidolla on ollut elämässäni? Voinpa sanoa, että se on tarjonnut minulle monenlaisia toimintamahdollisuuksia, joita ei olisi ollut* ilman tätä taitoa ja että sitä saan kiittää eräistä sangen tärkeistä ratkaisuista elämässäni.

Edellä olen jo maininnut kouluajan toimeni toverikunnan sihteerinä, ja sittemmin olen toisenlaisia* sihteerin toimia saanut hoidella sekä ylioppilasaikanani että vielä myöhemminkin: Hämäläisen osakunnan, Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen, ylioppilaiden maataloudellisen yhdistyksen ”Sampsan”, Uudenmaan läänin suomalaisen elintarviketoimiston - jommoinen* toimi Helsingissä jonkin aikaa vapaussodan päätyttyä – ja agronomien* yhdistyksen sihteerinä. Kokouksia, joissa ylioppilasaikanani ja varsinkin suurlakon viikkoina ja sen jälkeen jouduin toimimaan pikakirjoittajana, on ollut melko paljon. Ja pientä lisätuloakin näistä kaikista tehtävistä on ollut.

Vähäiseksi ei ole ollutkaan arvioitavissa se hyöty, mikä minulla on ollut pikakirjoitustaidostani johtaja- ja opettajatoimessani sekä Tuusulan kansanopistossa että Järvenpään Yhteiskoulussa, esitelmämatkoillani Maatalousseurain keskusliiton konsulenttina ja niissä sadoissa artikkeleissa, joita olen vuosien kuluessa joutunut kirjoittamaan eri aikakausilehtiin; Pikakirjoituslehteen, Kasvatusopilliseen aikakausikirjaan*, maataloudelliseen ”Maahan”, Koulusanomiin ja niin edespäin,
sillä stilistinen taitoni on ollut sikäli puutteellinen, että minun on aina täytynyt kirjoittaa ensin konsepti  ja se tietysti pikakirjoituksella – jonka jälkeen olen voinut tehdä tarpeelliset korjaukset ja sitten vasta naputtaa* se puhtaaksi. Tietysti myös niiden kymmenkunnan pienen julkaisun laatimisessa, jotka lähinnä *Järvenpään yhteiskoulun pikakirjoituksen opetusta silmällä pitäen olen laatinut, on pikakirjoitus- taitoni ollut työtä helpottamassa.

Mutta suurimman hyödyn pikakirjoitustaidostani olen sittenkin saanut eduskunnan palveluksessa. Tästä toimesta jo ylioppilasaikanani saamani tulot tekivät opinnot minulle mahdollisiksi. Sitten kun olin 4 vuotta harjoittanut opintoja filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa ja aloittanut lopputenttiluvut, siirryin sille alalle, nimittäin maatalousopintoihin, jolla sitten valmistuin kandidaatiksi vuoden 1911 alussa ja jolla sittemmin olen varsinaisen elämäntyöni suorittanut: maatalousaineiden opettajana ensin Tuusulan kansanopistossa ja sittemmin Järvenpään yhteiskoulussa ja siinä välillä järjestön konsulenttina ja ”Maa” –lehden toimitussihteerinä Maatalousseurojen Keskusliiton palveluksessa.

Pelasti konkurssista    

Pääasiassa pikakirjoitustaitoni ansioksi voinee laskea myös sen, että vuosina 1924-1926 suoriuduin – tarvitsematta tehdä konkurssia – niistä suurista taloudellisista vaikeuksista, joihin jouduin vuoden 1923 sateisen syksyn aiheuttaman epäonnistuneen tilan kaupan johdosta. Tämä taitoni nimittäin teki minulle mahdolliseksi hoitaa silloin päätoimeni Maatalousseurojen Keskusliiton järjestökonsulentin viran ohella samanaikaisesti kahta sivutointa, nimittäin eduskuntapikakirjoittajan ja Uuden Suomen maatalousosaston toimittaja tehtäviä, jonka viimemainitunkin hoitamista pikakirjoitustaito paljon helpotti.

Pakollista ja yksinkertaista

Saatuani näin ”omissa nahoissani” kokea pikakirjoitustaidon suuren merkityksen katsoin – sitten kun jouduin mukaan suunnittelemaan Järvenpään yhteiskoulun käytännöllisluonteista nimenomaan maaseutuväestön tarpeita silmällä pitävää ohjelmaa – velvollisuudekseni koettaa saada siihen vastoin meillä vallitsevaa käytäntöä myös pikakirjoituksen pakolliseksi oppiaineeksi kahdella luokalla. Missä yrityksessäni onnistuinkin taatakseni siten koulun oppilaille – koulun, jonka rehtoriksi minua sitten pyydettiinkin – jonkunlaisen varmuuden tämän arvokkaan taidon saamiseen.

Nämä samaiset pikakirjoitustaidosta saamani erittäin myönteiset kokemukset myös johtivat – silloin kun pikakirjoittajayhdistyksen piirissä ruvettiin muutamia vuosia sitten uudelleen harkitsemaan pikakirjoitusjärjestelmämme yksinkertaistamista saadaksemme* tämän hyödyllisen taidon yleisemmäksi maassamme –
minutkin liittymään tähän ”yksinkertaistamisrintamaan”.

( Artikkeli jatkuu vielä pari virkettä, mutta käytettyjen lyhenteiden ja kopion epätarkkuuden takia en ole osannut niitä tulkita. Jatko sisältänee viittauksen siihen, että presidentti Paasikivi kannatti lämpimästi yksinkertaistamista, mutta se on aina joiltakin tahoilta saanut osakseen sitkeää vastarintaa. *-merkki viittaa
siihen, että olen epävarma edeltävän sanan tulkinnasta. TM )

Paluu pikakirjoituksen koontisivulle