JÄRVENPÄÄN
YHTEISKOULUN 70-v JUHLASSA 10.10.1998
Elina Lehtosen (Kitunen) muisteluja
Järvenpään Yhteiskoulun alkuvuosilta 1920-30
JÄRVENPÄÄN KYLÄSSÄ
Oli syksy
1928. Perheemme oli vastikään muuttanut Järvenpäähän. Äiti oli saanut
viran uudessa kotitalousopettajaopistossa. Isä matkusti päivittäin
junalla työhönsä Helsinkiin, kuten kymmenet järvenpääläiset silloin.
Väliaikainen
kotimme sijaitsi radan varressa vastapäätä koulua savisen pellon tuolla
puolen, kunnes uusi koti Lustikullan mäellä valmistuisi.
Näille
pelloille oli 20-luvun hyvinä vuosina noussut tiheä asutus-
taajama - kuten rehtori Raevuori meille opetti. Kritisoijat kutsuivat
sitä Westermarckin Moskovaksi tai Rämsänkyläksi. Arkkitehtuuri oli
kirjavaa - moni rakennus oli tuotettu Karjalan kannakselta, vanhoja
venäläisiä huviloita.
ALKUVUODET "NAHKALINNASSA"
Sellaisessa, sittemmin ” NAHKALINNAKSI” kutsutussa aloitti myös
Järvenpään yhteiskoulu. Pian 10 vuotta täyttävä vanhempi
sisareni
sai parahiksi aloittaa oppikoulunsa sinä syksynä,
1928.
Oma
vuoroni astua arvostettuun Nahkalinnaan tuli pari vuotta myöhemmin,
mutta lähellä asuvana ja koululaisen sisarena tutustuin pian opettajiin
ja oppilaisiin. Otin tavakseni pistäytyä joka kevät
sisäänpääsytutkinnossa ja opetella tulevien oppilaiden nimet. Säilytin
tavan läpi koulun. Tunsin kymmenen ensi vuoden oppilaat nimeltä.
OPPILAITA REKRYTOIDAAN
Koulun
jatkuva oppilasrekrytointi pienellä paikkakunnalla lama-aikana ei ollut
helppoa. Joka kevät jouduimme kirjoittamaan paperilapuille mahdollisten
uusien oppilaiden nimiä tuttavien ja naapureiden perheistä, joihin
koulu sitten otto yhteyttä. Tämäkin ylläpiti sitä perheenomaista
tunnelmaa, mikä koulussamme vallitsi.
Opettajat olivat nuoria
ylioppilaita tai vastavalmistuneita maistereita. Eräät avioituivat
keskenään kuten kaksi paria Kokkosia. Joillain oli pikkusisar tai –
veli koulussa oppilaana kuten Irja Salokoski tai Joonas Kokkonen.
Rehtorin poika,
Raimo
(Raevuori),
oli luokkatoveri. Ei ollut harvinaista, että vierailimme opettajien
kodeissa. Kuljetimme auliisti koevihkopinkkoja. Tiesimme, missä avainta
säilytettiin.
EPÄVARMA TALOUS
Lama-aikana
koulun talous oli monasti vaakalaudalla. Talouden tukemiseksi
järjestettiin vuosittain arpajaiset. Saimme kaikki olla mukana:
opettajat, oppilaat ja paikkakuntalaiset.
Muistan, miten herttainen
Bauerin täti, silkkitehtailijan balttilaissyntyinen rouva, opasti meitä
tyttöjä:” Kaatakaa kahvikupit täyteen, menee vähempi kerma.” Tosi
kasvatusta taloudellisuuteen.
Niinpä kertyikin rahaa ja koulun pihalle nousi rakennusromun ja
pikipatojen keskeltä komea
koulurakennus!
Ennen pitkää koulu sai ”arvonsa mukaiset tammiovet” kuten rehtori
aamuhartaudessa juhlallisesti julisti!!
Jyhkeitä tammiovia vartioi
vahtimestari
Heinonen, ”vaxi”, joka lehmänkellolla soitti koulutyön
alkavaksi klo 9.30, jolloin
junalaiset
saapuivat. Lähellä asuvana tulin aina viime tingassa pellon ojien yli
hyppien, mutta kun vilkutin kädelläni, hidasti ystävällinen vaxi
kellonsa soittoa, niin että ehdin ennen tammiovien sulkeutumista. Jopa
aivan viimeisenä kiirehtivä
Tyyne
Arokin juuri ja juuri ennätti!
TULIPALOJA JA MÄNTSÄLÄN KAPINA
Ensimmäisten
kouluvuosien aikana ei ollut tavatonta, että Järvenpään asemaseutua
koettelivat tulipalot. Kun palosireeni soi , ryntäsimme ikkunaan ja
saman tien palopaikalle. Emme olleet pahoillamme opetuksen
keskeytymisestä vaan liityimme opettajamme kanssa sammutusketjuun.
Vasta myöhemmin sai sain vanhemmiltani kuulla epäilystä, että usein on
kyseessä laman taloudellisen ahdingon aiheuttama ns. vakuutuspalo!
Yllättävä
vapaapäivä koitui myös Mäntsälän kapinan aikaan, kun koulua tarvittiin
majoitukseen. Vasta seuraavana päivänä tajusimme tilanteen vakavuuden,
kun kuulimme luokkatoverimme isän saaneen sydänhalvauksen
järkytyksestä. Joskus riitti pelkkä kevätaurinko houkuttelemaan ulos
luokasta Hautamäkeen oppituntia pitämään. Muistan erityisesti maisteri
Backmanin uskontotunnit siellä.
OPISKELUA JA HARRASTUSTOIMINTAA
Tuusulan
rantatien kukoistava 1900-luvun alun kulttuuri kosketti läheisesti.
Pekka Halosen tytär, Marja Mieho, oli piirustuksen opettajamme. Perheen
kuopus, Kaija, luokkatoverini. Toimitimme yhdessä toverikunnan lehteä.
Kaija maalasi kansikuvat, allekirjoittanut hankki kirjoitukset.
Järnefeltien Suvirantaan kannoimme herbariot Eero Järnefeltin vävyn,
maisteri
Kolehmaisen
eli Simpun tarkastettaviksi. Matkalla ohitimme Juhani Aholan Aholan.
Vähältä piti, että Sibeliuksen tytär olisi ollut kieltenopettajamme!
Eino Leino eli viimeiset aikansa ylimmän luokan Leea Sténin kodissa.
Aleksis Kiven haudalle veimme ylioppilasruusumme ja Joonas Kokkonen oli
yksi meistä!
Koulun oma harrastustoiminta virisi varhain.
Allekirjoittanut muistaa kuuluneensa urheiluseura Jykyyn, raittiuseura
Jyryyn, aamuvarhain maisteri Backmanin johdolla kokoontuvaan
raamattupiiriin ja äidinkielen opettajiemme
Sylvi ja
Kauko Heikkilän kodissa tiistaisin pidettyyn lausuntakerhoon.
Syksyisin tehtiin
perunaretki
Vanhankylän maastoon, talvella oli hiihtokilpailut Loutissa. Oikein
Keski-Uusimaa julkaisi tulokset.
Suuri
tapahtuma oli jokavuotinen urheilukilpailu Keravan koulun kanssa.
Heillä oli todellisia tähtiä: Sariolat, Parkkoset ja Niilo Tarvajärvi!
Mekin pärjäsimme - ainakin hyvänä kakkosena sillä mukana oli
junavaunullinen huutosakkia.
Toverikunta toimi vilkkaasti ,
erityisesti muistan teatteriesitykset, joita jopa lainattiin koulun
ulkopuolelle - Seurojentalolle! Ainakin Kauko Kokkonen jatkoi uraa
ammattinaan Radioteatterin tunnettuna näyttelijänä.
KIELIOPPIA JA MAATALOUTTA
Me
saimme hyvät eväät yhteisössä elämiseen ja vastuun kantamiseen. Tuskin
aavistimme. missä olosuhteissa noita kovin paljon tarvitsimme! Uutterat
opettajat valmensivat myös tiedollisesti. Saksan kieliopin osasimme
ulkoa, kiitos
Axa Berglindin.
Yliopistossa saksankielisiä kurssikirjoja lukiessamme emme tarvinneet
sanakirjaa kuten monet muut. Vierailla kielillä puhuminen oli toinen
juttu, siihen ei 30-luvulla panostettu kuten nyt!
Rehtori
Raevuoren
sydämen asia oli, että meillä opin käyneinäkin säilyisi yhteys maahan
ja kansaan. sen silloisiin peruselinkeinoihin. Tosin sisartani, joka
halusi olla kultivoitu humanisti, ärsytti koulun jokavuotinen ilmoitus.
”Maatalousväestön huomiota ansaitsee Järvenpään Yhteiskoulu.” Silti
arvostimme rehtorin työnäkyä jo silloin, vielä enemmän nyt
elämänkokemusta saaneena.
KIITOS
Koulun
ensimmäisten vuosien oppilaiden puolesta kiitän rakasta kouluamme ja
sen opettajakuntaa. Ei liene tavanomaista, että koulun viettäessä
70-vuotisjuhlaansa juhlayleisön joukossa on sen ihka ensimmäisiä
opettajia: Te ikinuoret ja rakastettavat
Epla ja Veijo
Kokkonen, joiden kihlaus aikanaan loi romanttista hohdetta koulun
arkeen ja
Väinö
Kyrölä, joka vielä ehti avuksi kirjoituskeväänämme.
KOULUSTA AIKUISUUTEEN
Ensimmäiset
ylioppilaat, sisareni luokka, lakitettiin 1936. Oma luokkani sai
ruusunsa 60 vuotta sitten
keväällä 1938.
Osa meistä meni sen ajan tavan mukaan suoraan ansiotyöhön, toiset
opiskelemaan. Moni pojista lähti joko kutsuttuna tai vapaaehtoisena
asevelvollisuuttaan suorittamaan. se jatkukin keskeytyksettä yli viisi
vuotta! Ennen pitkää olimme melkein kaikki siellä jossakin.
Seuraavat sukupolvet eivät enää vieneet ylioppilasruusujaan Aleksis
Kiven haudalle vaan pian täyttyvälle
sankarihaudalle
Tuusulan kirkon kupeeseen järven rannalle.
Koulumme juhlasalin seinällä
sankaritaulussa
ovat monet nimet tuttuja. On luokkatovereita, on oma veljeni!
Lapsuus ja onnellinen 30-luku olivat päättyneet. Ne jäivät näiden
seinien sisään. Tuli sota ja aikuisuus.