JÄRVENPÄÄN KYLÄSSÄ
Oli syksy 1928. Perheemme oli vastikään muuttanut Järvenpäähän. Äiti oli saanut viran uudessa kotitalousopettajaopistossa. Isä matkusti päivittäin junalla työhönsä Helsinkiin, kuten kymmenet järvenpääläiset silloin.
Väliaikainen kotimme sijaitsi radan varressa vastapäätä koulua savisen pellon tuolla puolen, kunnes uusi koti Lustikullan mäellä valmistuisi.
Näille pelloille oli 20-luvun hyvinä vuosina noussut tiheä asutus-  taajama - kuten rehtori Raevuori meille opetti. Kritisoijat kutsuivat sitä Westermarckin Moskovaksi tai Rämsänkyläksi. Arkkitehtuuri oli kirjavaa - moni rakennus oli tuotettu Karjalan kannakselta, vanhoja venäläisiä huviloita.


ALKUVUODET "NAHKALINNASSA"
Sellaisessa, sittemmin ” NAHKALINNAKSI” kutsutussa aloitti myös Järvenpään yhteiskoulu. Pian 10 vuotta täyttävä vanhempi sisareni sai parahiksi aloittaa oppikoulunsa sinä syksynä, 1928.
Oma vuoroni astua arvostettuun Nahkalinnaan tuli pari vuotta myöhemmin, mutta lähellä asuvana ja koululaisen sisarena tutustuin pian opettajiin ja oppilaisiin. Otin tavakseni pistäytyä joka kevät sisäänpääsytutkinnossa ja opetella tulevien oppilaiden nimet. Säilytin tavan läpi koulun. Tunsin kymmenen ensi vuoden oppilaat nimeltä.


OPPILAITA REKRYTOIDAAN
Koulun jatkuva oppilasrekrytointi pienellä paikkakunnalla lama-aikana ei ollut helppoa. Joka kevät jouduimme kirjoittamaan paperilapuille mahdollisten uusien oppilaiden nimiä tuttavien ja naapureiden perheistä, joihin koulu sitten otto yhteyttä. Tämäkin ylläpiti sitä perheenomaista tunnelmaa, mikä koulussamme vallitsi.
Opettajat olivat nuoria ylioppilaita tai vastavalmistuneita maistereita. Eräät avioituivat keskenään kuten kaksi paria Kokkosia. Joillain oli pikkusisar tai – veli koulussa oppilaana kuten Irja Salokoski tai Joonas Kokkonen. Rehtorin poika, Raimo (Raevuori), oli luokkatoveri. Ei ollut harvinaista, että vierailimme opettajien kodeissa. Kuljetimme auliisti koevihkopinkkoja. Tiesimme, missä avainta säilytettiin.


EPÄVARMA TALOUS
Lama-aikana koulun talous oli monasti vaakalaudalla. Talouden tukemiseksi järjestettiin  vuosittain arpajaiset. Saimme kaikki olla mukana: opettajat, oppilaat ja paikkakuntalaiset.
Muistan, miten herttainen Bauerin täti, silkkitehtailijan balttilaissyntyinen rouva, opasti meitä tyttöjä:” Kaatakaa kahvikupit täyteen, menee vähempi kerma.” Tosi kasvatusta taloudellisuuteen.
Niinpä kertyikin rahaa ja koulun pihalle nousi rakennusromun ja pikipatojen keskeltä komea koulurakennus! Ennen pitkää koulu sai ”arvonsa mukaiset tammiovet” kuten rehtori aamuhartaudessa juhlallisesti julisti!!
Jyhkeitä tammiovia vartioi vahtimestari Heinonen, ”vaxi”, joka lehmänkellolla soitti  koulutyön alkavaksi klo 9.30, jolloin junalaiset saapuivat. Lähellä asuvana tulin aina viime tingassa pellon ojien yli hyppien, mutta kun vilkutin kädelläni, hidasti ystävällinen vaxi kellonsa soittoa, niin että ehdin ennen tammiovien sulkeutumista. Jopa aivan viimeisenä kiirehtivä Tyyne Arokin juuri ja juuri ennätti!


TULIPALOJA JA MÄNTSÄLÄN KAPINA
Ensimmäisten kouluvuosien aikana ei ollut tavatonta, että Järvenpään asemaseutua koettelivat tulipalot. Kun palosireeni soi , ryntäsimme ikkunaan ja saman tien palopaikalle. Emme olleet pahoillamme opetuksen keskeytymisestä vaan liityimme opettajamme kanssa sammutusketjuun. Vasta myöhemmin sai sain vanhemmiltani kuulla epäilystä, että usein on kyseessä laman taloudellisen ahdingon aiheuttama ns. vakuutuspalo!
Yllättävä vapaapäivä koitui myös Mäntsälän kapinan aikaan, kun koulua tarvittiin majoitukseen. Vasta seuraavana päivänä tajusimme tilanteen vakavuuden, kun kuulimme luokkatoverimme isän saaneen sydänhalvauksen järkytyksestä. Joskus riitti pelkkä kevätaurinko houkuttelemaan ulos luokasta Hautamäkeen oppituntia pitämään. Muistan erityisesti maisteri Backmanin uskontotunnit siellä.


OPISKELUA JA HARRASTUSTOIMINTAA
Tuusulan rantatien kukoistava 1900-luvun alun kulttuuri kosketti läheisesti. Pekka Halosen tytär, Marja Mieho, oli piirustuksen opettajamme. Perheen kuopus, Kaija, luokkatoverini. Toimitimme yhdessä toverikunnan lehteä. Kaija maalasi kansikuvat, allekirjoittanut hankki kirjoitukset. Järnefeltien Suvirantaan kannoimme herbariot Eero Järnefeltin vävyn, maisteri Kolehmaisen eli Simpun tarkastettaviksi. Matkalla ohitimme Juhani Aholan Aholan. Vähältä piti, että Sibeliuksen tytär olisi ollut kieltenopettajamme! Eino Leino eli viimeiset aikansa ylimmän luokan Leea Sténin kodissa. Aleksis Kiven haudalle veimme ylioppilasruusumme ja Joonas Kokkonen oli yksi meistä!
Koulun oma harrastustoiminta virisi varhain. Allekirjoittanut muistaa kuuluneensa urheiluseura Jykyyn, raittiuseura Jyryyn, aamuvarhain maisteri Backmanin johdolla kokoontuvaan raamattupiiriin ja äidinkielen opettajiemme Sylvi ja Kauko Heikkilän kodissa tiistaisin pidettyyn lausuntakerhoon.
Syksyisin tehtiin perunaretki Vanhankylän maastoon, talvella oli hiihtokilpailut Loutissa. Oikein Keski-Uusimaa julkaisi tulokset.
Suuri tapahtuma oli jokavuotinen urheilukilpailu Keravan koulun kanssa. Heillä oli todellisia tähtiä: Sariolat, Parkkoset ja Niilo Tarvajärvi! Mekin pärjäsimme - ainakin hyvänä kakkosena sillä mukana oli junavaunullinen huutosakkia.
Toverikunta toimi vilkkaasti , erityisesti muistan teatteriesitykset, joita jopa lainattiin koulun ulkopuolelle - Seurojentalolle! Ainakin Kauko Kokkonen jatkoi uraa ammattinaan Radioteatterin tunnettuna näyttelijänä.


KIELIOPPIA JA MAATALOUTTA
Me saimme hyvät eväät yhteisössä elämiseen ja vastuun kantamiseen. Tuskin aavistimme. missä olosuhteissa noita kovin paljon tarvitsimme! Uutterat opettajat valmensivat myös tiedollisesti. Saksan kieliopin osasimme ulkoa, kiitos Axa Berglindin. Yliopistossa saksankielisiä kurssikirjoja lukiessamme emme tarvinneet sanakirjaa kuten monet muut. Vierailla kielillä puhuminen oli toinen juttu, siihen ei 30-luvulla panostettu kuten nyt!
Rehtori Raevuoren sydämen asia oli, että meillä opin käyneinäkin säilyisi yhteys maahan ja kansaan. sen silloisiin peruselinkeinoihin. Tosin sisartani, joka halusi olla kultivoitu humanisti, ärsytti koulun jokavuotinen ilmoitus. ”Maatalousväestön huomiota ansaitsee Järvenpään Yhteiskoulu.” Silti arvostimme rehtorin työnäkyä jo silloin, vielä enemmän nyt elämänkokemusta saaneena.


KIITOS
Koulun ensimmäisten vuosien oppilaiden puolesta kiitän rakasta kouluamme ja sen opettajakuntaa. Ei liene tavanomaista, että koulun viettäessä 70-vuotisjuhlaansa juhlayleisön joukossa on sen ihka ensimmäisiä opettajia: Te ikinuoret ja rakastettavat Epla ja Veijo Kokkonen, joiden kihlaus aikanaan loi romanttista hohdetta koulun arkeen ja Väinö Kyrölä, joka vielä ehti avuksi kirjoituskeväänämme.



KOULUSTA AIKUISUUTEEN
Ensimmäiset ylioppilaat, sisareni luokka, lakitettiin 1936. Oma luokkani sai ruusunsa 60 vuotta sitten keväällä 1938. Osa meistä meni sen ajan tavan mukaan suoraan ansiotyöhön, toiset opiskelemaan. Moni pojista lähti joko kutsuttuna tai vapaaehtoisena asevelvollisuuttaan suorittamaan. se jatkukin keskeytyksettä yli viisi vuotta! Ennen pitkää olimme melkein kaikki siellä jossakin.
Seuraavat sukupolvet eivät enää vieneet ylioppilasruusujaan Aleksis Kiven haudalle vaan pian täyttyvälle sankarihaudalle Tuusulan kirkon kupeeseen järven rannalle.
Koulumme juhlasalin seinällä sankaritaulussa ovat monet nimet tuttuja. On luokkatovereita, on oma veljeni!
Lapsuus ja onnellinen 30-luku olivat päättyneet. Ne jäivät näiden seinien sisään. Tuli sota ja aikuisuus.