JÄRVENPÄÄN YHTEISKOULUN JA LUKION SENIORIYHDISTYKSEN

SENIORIPÄIVÄ 10.10.2009
RAEVUORI - SYMPOSIUM

Arvoisat symposiumin osanottajat!

Tämän puheenvuoron olen valmistanut yhdessä luokkatoverini Terttu Heinosen kanssa, joka on myös täällä läsnä. Myös Teuvo Mertens on antanut meille arvokasta tietoa ja laittanut muistimme todella koetukselle siitä milloin opiskelimme pikakirjoitusta pakollisena ja milloin vapaaehtoisena. Kiitos Teuvo.

Heti alkuunsa voimme todeta, että suomenkielinen pikakirjoitus oli Vihtori Raevuoren aikana monet vuodet yksi pakollinen kouluaine Järvenpään yhteiskoulun IV:llä ja V:llä luokalla ja  vapaaehtoinen VI:lla ja VII:llä luokalla eli lukiossa mutta lukuvuonna 1952-1953 vain  VI:lla luokalla. Lukuvuonna 1953-1954 ei  VI:lla luokalla eli nykyisen lukion 1.luokalla enää ollut pikakirjoituksen opetusta vapaaehtoisille. Näin koulumme lukion vapaaehtoinen pikakirjoituksen opetus päättyi vuonna 1953.

Rehtori Raevuori jäi eläkkeelle keväällä 1953. Kuitenkin syksystä 1953 lähtien hän innokkaana pikakirjoittajana alkoi vielä opettaa sitä tuntiopettajana.

Oma luokkamme opiskeli pikakirjoitusta silloisen keskikoulun IV:lla ja V:lla luokalla lukuvuosina 1952-1953 ja 1953-1954.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että 1950-luvulla pikakirjoituksen opiskelijoiden lukumäärä Suomessa oli suurimmillaan eli n. 5500 opiskelijaa. 1970-luvulla pikakirjoituksen opetus loppui lähes kokonaan Suomen kouluissa.1980-luvulla pikakirjoituksen opiskelijoita, osa kansalais- ja työväenopistoissa, oli enää n. 2000.

Oppikirjaksemme määrättiin Kaarlo Kallioniemen Pikakirjoituksen alkeet, seitsemäs painos. Saimme ensimmäisellä tunnilla kuulla rehtorin selostavan kirjan esipuheiden mukaisesti , että pikakirjoitusjärjestelmämme perustuu  Frans Gabelsbergerin järjestelmään, jonka suomen kieleen oli sovittanut tohtori L. Neovius - Nevanlinna. Loppuosa esipuheesta soveltui hyvin Vihtori Raevuoren periaatteisiin opetuksessaan: ”Hyötyäkseen pikakirjoituksen opiskelustaan on opiskelijan harjoiteltava jokainen läksy perusteellisesti. Kaikki laiminlyömiset kostautuvat pahasti. Alussa uhrattu aika ja vaiva sen sijaan korvautuvat moninkertaisesti”.

Myöhemmin saimme sekä selkokielisenä että pikakirjoitettuna Vihtorin Raevuoren esitelmän, jonka hän oli pitänyt Pikakirjoittajayhdistyksen kokouksessa 29.3.1941 ”Johannes Linnakoski pikakirjoittajana”. Lisäksi meille jaettiin epälukuinen määrä oppaita, jotka oli joko laatinut, toimittanut tai keräillyt V. Raevuori, kuten Pikakirjoituksen lyhenneopas,  Pikakirjoitus – siivekäs kynä (Pastori Eino Pirisen radioesitelmä tammikuussa 1936 sekä luettelo ”Pikakirjoitusoppilaassa” esiintyvistä ehtolyhennyksistä), Pikakirjoituslyhennyksiä, ”Avain” pikakirjoitusharjoitusten korjaamiseen,  Pikakirjoituksen lukutekstiä aloittelijoille ja erinäisiä valmistavia ja sisälukuharjoituksia.

Tunneille tarvittiin  pikakirjoitusvihko neliviivaisine kirjoitusriveineen ja sopivan pehmeä lyijykynä. Opiskelu alkoi konsonanttimerkkien harjoittelulla ja tiedolla, että a-äännettä, joka on suomen kielen yleisimmin esiintyvä äänne,  ei aina merkitä, vaan se luetaan jokaisen lähekkäin merkityn konsonantin perään,  elleivät kirjainvälien pidennykset, ylöspäin tai kohtisuoraan suuntaamiset, kirjainten alennukset, korotukset, vahvennukset, terävöitykset ja muut merkinnät toisin edellyttäneet. Sitten opeteltiin kahdennettujen konsonanttien merkit ja siigelit. Siigelit olivat sanoja merkitseviä lyhennysmerkkejä, jotka piti opetella ulkoa. Pikakirjoitetun  Johannes Linnankoski pikakirjoittajana - julkaisun liitteenäkin niitä oli lueteltu 8 sivun verran ja Pikakirjoituslyhennyksiä - vihkosessa 25 sivua.  Lyhenneluetteloita täydennettiin omin lyijykynämerkinnöin rehtorin sanelun mukaan.

Opettajana Vihtori Raevuosi oli rauhallinen, perusteellinen, tarkan asiallinen ja  vaativa  ja selitti pikakirjoituksen kiemuroita ja siigeleitä yksinkertaisen selkeästi. Tunnit sujuivat kurinalaisesti ja leppoisastikin, mikäli läksyt oli tehty eikä nuhteisiin muutenkaan ilmennyt aihetta.  Mutta jos joku onneton ei saanut pikakirjoituksen läksykokeesta vähintään 7, joutui tulemaan uusintakokeeseen seuraavana aamuna ennen tuntien alkua eli klo 7.00. Hylätyn kokeen perään oli rehtori tällöin kirjoittanut ”Kansliaan”. Kansliassa seurasi rehtorimme ankara puhuttelu: ”Pitäkää huoli, ettei tämä toistu”. Puhuttelun kokenut luokkatoverimme piti kyllä tästä huolen.

Keskikoulun viimeistä luokkaa aloittaessamme luokkatoverini Terttu  päätteli omin päin, että koska keskikoulun todistuksen saaminen  tulee vaatimaan muutenkin työtä, niin jäänpä pois pikakirjoituksesta. Mutta asiahan ei ollutkaan sillä selvä. Hän sai rehtorilta käteensä kirjeen ja määräyksen viedä se vanhemmille, Kirjeessä  selostettiin pikakirjoituksen  hyötyjä ja tarpeellisuutta niin  vastaansanomattomasti, että kotona ei  tarvinnut asiasta juurikaan keskustella. Terttu meni hiljaisena seuraavalle tunnille ja sai rehtorilta  pulpettinsa suuntaan hyväksyvän katseen, ettei vain olisi ollut silmäkulmassa ja suupielissä pieni hirtehinen hymynkare. Myöhempi elämä osoitti, kuinka oikeassa rehtori oli ollut, kun oli patistanut takaisin tunneille.

Luokkamuistelmissamme on myös kertomus, kuinka joskus 1954 keväällä Viki pyysi kahta poikaa (Teuvo  Mertens, Reijo Tuomi) auttamaan Tuomaalan talonsa kevättöissä. Pojat suostuivat ilomielin saatuaan lupauksen kunnollisesta korvauksesta. Koulun päättymisen jälkeen pojat menivät Tuomaalaan ja tekivät hiki hatussa 4-5 tuntia töitä. Työn päätyttyä Viki ilmestyi hymyillen poikien eteen sanoen: ”Jaa’a, se on sitten litviikin paikka. Maksan teille yksityisopetuksena 5 tuntia pikakirjoitusta. Kiitos, pojat”.  Pojat kieltäytyivät korvauksesta sanoen tulleensa vain auttamaan, mutta Viki vaati ehdottomasti saada maksaa työsuorituksesta. Pojat hikoilivat sitten keväällä oppituntien jälkeen 5 tuntia pikakirjoituksen parissa.

Rehtori piti lukukausittain nopeuskokeet ja tulokset kirjattiin koulun vuosikertomukseen.  Ensimmäisenä lukuvuonna saavutettiin 15-20 sanan nopeus minuutissa, toisena vuonna 30-35  ja kolmantena 40-45 sanan. Harrastavimmat osallistuivat Pikakirjoittajayhdistyksen koko maata käsittäviin pikakirjoituskilpailuihin, joiden sarjat olivat 60, 40 ja 20 sanaa minuutissa, tai tavoiteltiin hopeisia tai uushopeisia pikakirjoitusmerkkejä. Nämä nopeuskilpailut kannustivat osaa meistä varsinkin, kun suoritus omalta kohdalta meni hyvin. Koululla oli  pikakirjoitusrahasto, josta parhaimmille jaettiin stipendejä. Lukuvuonna 1953-54 stipendin 2000 silloista markkaa sai luokkatoverimme Maija-Liisa Toivonen.

Pikakirjoitus oli meille myös hyödyksi opiskelu- ja työelämässä luentoja ja esitelmiä kirjoittaessamme. Lisäksi näin säästimme paperia eli toimimme ekologisesti jo silloin. Ja olihan se hyvä salakieli! Henkilökohtaista päiväkirjaakaan ei ollut tarpeen kovin mutkikkaaseen paikkaan piilottaa. Eiväthän sitä kuitenkaan olisi  pystyneet lukemaan muut kuin Järvenpään yhteiskoululaiset! Monet tahtoivat nähdä mitä kirjoitimme, eivätkä harmikseen saaneet mitään selvää. Ei ollut montaa oppikoulua Suomenmaassa, missä pikakirjoitus oli oikein kouluaine. Hyvä Järvenpää! Raevuori myös korosti usein, että eduskunnassakin oli pikakirjoittajia, ja hänkin oli ollut siellä. Heitä arvostettiin. Sekin tieto kannusti meitä!

1960-luvun lopulla auskultoin itse (Aila) työväenopiston rehtorin pätevyyttä varten Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa. Oppitunteja piti seurata tietty määrä. Minä tietysti valitsin silloin työväenopiston ohjelmassa myös olevan pikakirjoituksen. Kun ilmoittauduin auskultanttina seuraamaan pikakirjoituksen opetusta, ao. kurssin opettaja ilmoitti:” Ei tänne tulla, jos ei jo osata pikakirjoitusta”. Kerroin suorittaneeni jo oppikoulussa nopeuskokeen ja annoin hänelle näytön taidoista. Pääsin tunnille ja sain merkinnän. Olin kuulemma ensimmäinen pikakirjoituksen taitava auskultantti. Ja Järvenpään yhteiskoulu sai kiitosta siitä, että pikakirjoitus oli yksi kouluaine.

Kysymmekin  nyt:  Olemmekohan viimeinen sukupolvi, jolla on  ollut hyötyä pikakirjoituksesta? Onko nykytekniikka tehnyt sen lähes tarpeettomaksi. Olemme ainakin Tertun kanssa kiitollisia ja ylpeitä koulustamme, jossa pikakirjoitus oli yksi pakollinen aine vielä 1950-luvun alussa. Jos näiden 50 viimeisen vuoden muutokset ja kehitys eivät enää tarvitse pikakirjoitusta kouluaineena, niin senkin hyväksymme. Kuitenkin vielä kerran kiitos rehtori Vihtori Raevuorelle pikakirjoituksesta. Sen oppiminen muiden kouluaineiden ohella on palvellut meitä kaikki nämä menneet 50 vuotta muistiinpanojen, luentojen ja pöytäkirjojen laadinnassa. Se on myös osaltaan edistänyt huolellisuutta ja täsmällisyyttä pikkuasioihin nähden.

Jos haluatte Ville Raevuoren muisteluiden jälkeen saada oman nimikirjoituksenne pikakirjoituksella, asetamme mielellämme taitomme käyttöön!
 
Lopuksi, Vihtori  Raevuorta muistellessa ei  voi sivuuttaa erästä piirrettä juhlasalissa tapahtuneesta  lukukausien alkajaisseremoniasta. Rehtori päätti tilaisuuden  aina samalla tavalla: ”Lauletaan  lopuksi Oi kallis Suomenmaa”:
 

Oi kallis Suomenmaa, suo helmahas sun poikasi onnellisna nukahtaa, kun hän henkensä halvan sulle antanut on. Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskintaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.

Näiden jylhien sanojen ja Elli Tourusen säestämän laulun kaiku mielessä oli juhlavaa astua uuteen lukukauteen isäntämäisen tomeran, periaatteissaan tinkimättömän, koulun parasta ajavan ja oppilaille kaikessa, myös pikakirjoitustaidoissa, hyvää elämää ja menestystä  toivovan  isähahmon turvissa.