OSMO MÄKELÄN RIEMUYLIOPPILAAN PUHE
JÄRVENPÄÄN LUKION LAKKIAISISSA
2.6.2012

 

Osmo Mäkelä

 

Ylioppilasjuhla  2.6.2012

Hyvät ylioppilaat ja muu juhlayleisö!


Minulle on suotu kunnia tuoda teille terveisiä 50 vuoden takaa, kun tämä eturivissä istuva joukko oli samassa tilanteessa kuin te nyt.
Kerron tässä joitakin muistoja omalta kouluajaltani.

Olen Osmo Mäkelä, vanhin 8-lapsisesta perheestä. Meistä sisaruksista jokainen on kirjoittanut aikanaan ylioppilaaksi Järvenpään lukiosta. Kotimme oli n. 3 kilometrin päässä koulusta ja kun vanhin meistä vuorollaan sai ajokortin, kuljimme yhdessä kouluun ja kotiin ruokatunnilla, jos satuimme saamaan auton käyttöömme. Meillä oli kotona autokorjaamo ja –liike, joten monenlaisilla kotteroilla kuljimme.

Aina ei kaikki sujunut suunnitelmien mukaan. Kerran veljeni Timo, josta myöhemmin tuli menestynyt ralliajaja, kurvasi koulun parkkipaikalle tehden näyttävän käsijarrukäännöksen. Kaikki sujui muuten hyvin, mutta Skoda kaatui katolleen.
Silminnäkijä kertoo, että kun veljeni Pekka kömpi katollaan olleesta autosta ulos, hän  tuhahti vihaisena Timolle: ”Siin on sun näyttös”.

Meidän aikanammehan koulujärjestelmä oli erilainen kuin nykyään. Ensin käytiin kansakoulua 4 vuotta ja sitten oli mahdollista pyrkiä yhteiskouluun. Sitä kesti 8 vuotta, joista kolme viimeistä vuotta muodosti lukion. Ylioppilaskirjoitukset kirjoitettiin 8. luokan keväällä ja syksyllä oli mahdollisuus uusia, jos oli epäonnistunut.

Kerron hyvästä ruotsinkielen opettajastani, joka sai minut yrittämään parastani. Lehtori Kerttu Ignatius oli todennut, että tuo Osmo poika laiskottelee ruotsin kanssa ja antoi ehdot 7. luokan keväällä eli lukion toisella. En mielestäni ollut edes niin huono, että olisi pitänyt ehdot antaa. No kävin sitten ehtolaiskurssit ja menin suorittamaan ehdot. Mutta mitä kummaa, ei mennytkään läpi. Silloin tuli hätä käteen, enhän minä nyt luokalle aikonut jäädä. Syksyllä sain kuitenkin vielä suorittaa uusintakokeen.

Koko kesä siinä sitten meni enemmän tai vähemmän ruotsin kanssa eikä edes moottoripyörää  ehtinyt ajaa ja ropailla mielin määrin, töissäkin käytiin autokorjaamolla. Syksyllä sitten sain kuin sainkin ehdot suoritettua.

Lehtori Ignatius, jota Naakaksi kutsuttiin, asui Tuusulanjärven rannalla kauniissa vanhassa talossa. Minun piti mennä sinne kokeeseen. Lehtori antoi paperin, jossa oli tekstinpätkä ja sanoi, että käännäpäs tuo. Minä vähän ihmettelin kun siinä lasikuistilla käänsin sen tekstin omissa oloissani ja perhettä kulki siinä edestakaisin. Kun olin valmis, opettaja katsahti paperia ja sanoi, nythän tämä näyttää ihan hyvältä.
Kun sitten keväällä kirjoitin ruotsista laudaturin, Naakka kysäisi pilke silmäkulmassa, että mitäs sinä pidit minun pikku kepposestani.

Kyllä meistä jokaisesta löytyy kapasiteettia vähän parempaa, kun vain viitsimme yrittää tai joku potkii vauhtia.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen sitten alettiin suunnitella  jatkoa. Meillä pojilla oli mielessä sotaväkeen lähtö ja sitä ennen pyrkiminen opiskelupaikkoihin. Siihen jäi sopiva väli tehdä jotain erikoista ja mieleenpainuvaa.

Ulkomailla käynti ei ollut 1962 kovin yleistä. Aloimme kavereiden kanssa kuitenkin suunnitella matkaa Norjaan. Ongelmana oli, että mistä saada auto.
Meillä oli kolariautona ostettu pakettiauto korjaamolla valmistumassa ja isäni sanoi, että siinähän teillä on auto lainaksi, kun muutatte sen pikkubussiksi. Ryhmäksi muodostui 8 nuortamiestä A- ja B-luokalta. Ahersimme korjaamolla parhaamme mukaan.
Autoon tehtiin ikkunat kylkiin ja penkit sisään. Muutoskatsastus onnistui ja niin meillä oli oiva bussi käytössä. 

Matkalle lähdettiin, Turusta laivalla Ruotsiin, Kapellskäriin ja sitten Ruotsin halki Norjaan, Osloon. Tämä autolauttayhteys oli ensimmäinen säännöllinen yhteys Ruotsiin. Laiva oli joku vanha alus, josta oli rakenneltu autolautta.

Teltassa yövyimme ja matkalta on monia hauskoja muistoja. Meillä oli myös sponsori matkalle. Mäkisen Karin sukulaisen avulla saimme makkaraa Karl Kniefin tehtaalta, kun pidimme esillä tehtaan mainosta. Oslossa tutustuimme nähtävyyksiin, Viikinki museo ja Kontiki museo sekä Vigelandin  patsaspuisto.
Kävimme myös Holmenkollenilla. Sinne mennessä nousu oli niin rankkaa, että meidän Tempo Rapid ei jaksanut ilman apua kiivetä ylös. Jyrkimmässä kohdassa poikaporukka joutui auttamaan työntämällä.
 
Kun sitten Oslossa suunnittelimme paluureittiä, Lehtikarin Pekka sanoi, että mennäänpäs tuonne Mossiin kun se on niin mukava nimi kartalla. Sinne mentiin ja kuulin Mäkisen Karilta, että hän on jälkeenpäin vieraillut työasioissa monta kertaa Mossissa.

Paluumatkan aikana yövyimme Uddevallan leirintäalueella ja siellä tutustuimme ruotsiin muuttaneisiin suomalaisiin ”raggareihin”. Nämä ajelivat ympäriinsä suurilla ”amerikanraudoillaan”ja olivat pelottavan näköisiä. He kuitenkin mieltyivät meihin siinä määrin, että tarjoutuivat jopa suojelijoiksemme. Kumlan kaupungissa löysimme mielestämme hyvän paikan teltalle. Teltta pystyyn ja kaupungille. Kun palasimme, poliisi oli käynyt paikalla ja jättänyt lapun, ”You cannot shopping here”.
Eipä ollut englanninkielen taito hallussa Ruotsinkaan poliisilla, mutta pakkohan meidän oli siirtää teltan paikkaa. Loppumatka sujui oikeastaan kommelluksitta takaisin Suomeen.

Sen jälkeen jokainen meistä suuntautui omille teilleen. Kaksi meistä on jo poistunut keskuudestamme, viisi on täällä paikalla. Minusta tuli autoinsinööri ja autojen parissa olen viettänyt oikeastaan koko ikäni.

Hyvät uudet ylioppilaat me elämme nyt tässä hetkessä. Olkaamme iloisia kaikesta hyvästä, mikä meitä ympäröi. Me olemme aina eläneet vain tässä hetkessä ja tulemme aina elämään. Muuta ei ole.

Joka hetki kannattaa elää pelottomasti ja täysillä mutta ei älyttömästi. On aivan turha haikailla menneen perään, sillä kaikki mitä teimme, teimme senhetkisen tietämyksemme mukaan.

Sanotaan, että vanhemmiten sitä viisastuu, mutta täytyy tässä kokemuksesta sanoa, että kyllä siinä on pitelemistä siinä alkuperäisessäkin tasossa.

Toivotan teille oikein mielenkiintoista elämää.


 Paluu lakkiaisten sivulle